Ja ikävä istui huoneen pimeässä pitkät yöt ja kertoi Juhanalle ajasta, jolloin Viljaisten kartanossa kevät tuli suurena ja voimakkaana, niin suurena, että ihmiset sen edessä olivat lumottuja ja tunsivat, miten heidän suonissaan elämä sykähteli luonnon sykinnän mukaan.
Ikävä kuiskasi Juhanan korvaan sanoja, jotka ennen olivat lausutut ja olivat kultaisina kirjaimina syöpyneet sielun pohjalle, sanoja, joiden takana oli hellä tunnustus ja polttava onnen tuska.
Mutta mies koetti luotaan karkoittaa tuota olentoa, joka hänelle menneen ajan kauniina ja lempeänä eteen loihti. Hän kovensi mieltään ja syyti herjaavia sanoja.
Mutta ikävä ei poistunut, vaan yhä kiihkeämmin se alkoi miehelle haastaa.
Se kertoi vanhuksesta, joka ennen oli Viljaisten kartanossa valtioinut ja oli ihmeen saanut nähdä, joka uskolle oli kaiken rakentanut ja odotti herraansa ja mestariaan.
Ja ikävä pyyhkäisi kirpeän koston ja polttavan ajatuksen pois.
Se hengitti lämpimästi siihen jäähän, joka miehen sieluun oli elämän hallayönä ennättänyt tulla. Hitaasti se alkoi sulaa, hyvin hitaasti, mutta jo oli se pehmeätä ja haurasta ja pian se oli kokonaan haihtuva.
Ja sitten tuli yö, jolloin ikävä pitkät ajat oli lämpöisellä henkäyksellään miehen sieluun koskettanut. Ja jää suli, maa oli paljas ja kukkaset alkoivat nousta.
Kun mies mieli meltona ja herkkänä eräänä iltana vuoteellaan makasi, hiipi ikävä ovelle ja viittasi sieltä.
Aivan kuin tahdottomana mies nousi ja astui huoneesta.