Ja ikävä kulki edellä. Koko ajan se miehelle kertoi kaikkea sitä kaunista, mikä suuressa unelmassa on, kertoi elämän arvosta, joka saavutetaan sen kautta, että oma itse unhotetaan ja kaikki uhrataan toiselle ja toista varten.
Mies mieli heltyneenä seurasi.
Hän irroitti venheen rannasta ja alkoi soutaa.
Hänen tiedossaan oli päämäärä ja sinne hän tahtoi päästä.
Mitä välitti hän enää kostosta, mitä kaikesta siitä häpeästä, jonka hän oli saanut kokea!
Hän oli kaiken sen unhottanut. Hänen mielessään ei ollut muuta kuin ajatus nähdä seudut, missä hän oli ollut onnellinen, ja nähdä se nainen, joka hänen ajatuksissaan yhä säilyi.
Kun hän vain hetkisen tuota naista saisi katsella, silloin hän voisi lähteä pois omille teilleen, aloittaa elämänsä alusta, odottaen sitä hetkeä, jolloin kuolema tulee ja heidät yhdessä vie siihen maahan, missä ei eroa ole.
Salmesta pujahti venhe lahteen, jonka varrella Viljaisten kartano on.
Kun Juhana katsoi taakseen ja näki jälleen tutut seudut, herpaantuivat kädet ja airot olivat päästä irti.
Tuossa hän näki edessään jälleen armaat tienoot. Kuinka olikaan tämä maan kolkka kasvanut kiinni hänen sydämeensä! Ja kuinka hän oli näin kauan saattanut olla poissa täältä!