Hän sousi venheen lepikköiselle rannalle ja nousi maihin.
Kartanoon hän ei tohtinut mennä, mutta nähdä hän sen tahtoi.
Hän nousi kunnaalle, josta hän saattoi katsella koko seutua.
Tuolla oli tie, joka vei kartanosta Poikkoon. Hänen ilonsa oli pyhä ja hiljainen, kun hän tiestä erotti sen notkon, jonne kevätpuro oli jäänyt levolle. Hän muisteli sitä päivää, jolloin hän oli tuota naista sylissään kantanut ja tuntenut, että tämä oli hänelle elämän arvoituksen ihana selitys.
Hänen jalkainsa alla oli maassa pieni kouru; siinä oli kevätpuro levännyt, ennenkuin se läksi matkalleen kohden merta.
Tuolla alhaalla laaksossa oli hänen luvattu maansa, joka niin tylysti oli häneltä otettu pois.
Sinne hänen mielensä paloi kiihkeänä ja voimakkaana. Mutta hän tiesi, että siellä oli kuolema häntä odottamassa, jos hänet kiinni saataisiin.
Nyt hän täydellisesti tajusi, kuinka suuri oli se rikosten määrä, minkä hän oli kasannut hartiolleen. Se oli sovittamatta ja se astui hänen onnensa tielle.
Kuinka olikaan hän saattanut ajatella, että hän jossain maan kolkassa voisi aloittaa uuden elämän.
Kaikkialle kyllä oli tieto kulkeva siitä, mitä hän oli rikkonut ihmisiä ja lakia vastaan.