Hänen onnelaansa ei ollut enää mitään tietä.
Onneton oli se hetki, jona Poikon kartanon herran piiska häneen osui. Kaksin kerroin onneton sen kautta, että hän siitä alkoi hautoa kostoa ja sen kautta riisti tyhjäksi edessään olevan elämän. Hän oli koston tähden myynyt itsensä noille rosvoille. Ja niin paljon hän oli antanut heille, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muuta jäljelle kuin tuo kosto.
Ja sekin oli vielä täyttämättä.
Kun sekin oli suoritettu, silloin tuho saisi tulla aivan täydellisenä.
Hän istahti kivelle ja katseli laaksoon.
Heinäaika oli jo ollut ja niitetyillä kedoilla kuljeksi karja. Hän tunsi jokaisen eläimen, sillä olivathan ne Viljaisten karjaa.
Ruis oli jo kypsymässä ja kohta oli tuleva se aika, jolloin viljaa käydään leikkaamaan. Niin, muut saisivat siihen iloleikkiin käydä, hänen täytyi pysyä loitolla.
Rauhan kultaiset työt olivat ainaiseksi häneltä otetut pois.
Kukahan kartanossa nyt käskyjä jakeli? Kukahan hänen paikkansa oli saanut? Käviköhän Katarina yhtä usein kartanossa kuin ennenkin? Kaipasiko kukaan häntä? Ehkä kaipasi, ehkä ei.
Tieltä hän kuuli laulua. Hän katsoi tarkemmin. Renkipoika siellä hevosella kuljetti pitkin maantietä haasiapuita pois niityltä.