Niin väkevä oli tuo katse, että hymy kuoli Katarinan huulilta.
Salaman tavoin hänelle selvisi, mitä hän tuolle miehelle oli. Leikkitoverin tunne oli hänestä kadonnut ja uusi tunne oli voimallisena ja vaativana astunut sijaan.
Tämä ajatus hetkiseksi huumasi Katarinan mielen. Hänen iloihin tottumaton sydämensä sävähti.
Tuo mies ei saa häntä kantaa! Hän ei tahdo sitä.
Mutta miksi oli hän voimaton? Miksi ei hän sanaa löytänyt sitä kieltääkseen? Miksi hän antoi Juhanan nostaa hänet maasta ja kantaa häntä käsivarsillaan?
Katarina sulki silmänsä ja raukaiseva rauha täytti hänen olemuksensa.
Niin vierasta ja epätodellista oli kaikki tällä hetkellä. Niin uutta ja outoa.
Kuinka hän oli kautta elämänsä toivonut, että joku olisi hänelle ollut hellä ja hyvä, ei olisi häneltä mitään pyytänyt, ei vaatinut, ei muuta kuin antanut.
Hän oli ollut aivan kuin taudin polttama olento, joka toisen kautta voi terveeksi tulla.
Hyvyyttä hän tarvitsi parantuakseen siitä tuskasta, jonka nimi on elämä. Hyvyyttä, ei muuta kuin hiukan hyvyyttä.