Hän muisti tarinan spitaalitautisesta miehestä, joka tuli pyhän asuntoon ja häneltä vaati itselleen ruokaa. Ja nöyränä pyhä mies hänelle ojensi oman ruoka-astiansa. Sitten vaati spitaalitautinen itselleen pyhän miehen vuoteen, eikä tämä sitäkään kieltänyt. Mutta vihdoinkin vaati sairas, joka vilusta värisi, että pyhän miehen tulisi omalla lämpimällä ruumiillaan hänen kylmä ruumiinsa lämmittää. Eikä pyhä mies sitä pelännyt, vaan riisui vaatteet yltään ja sulki sairaan syliinsä. Mutta kun hän sen tehnyt oli, niin muuttuikin spitaalitautinen kirkastetuksi, ja pyhä mies pitikin sylissään maailman vapahtajaa, joka hänen rakkauttaan oli tahtonut koetella.
Tuollainen sairas oli hänkin ollut, lailla spitaalitautisen oli hänkin kadottanut kaiken uskon elämään.
Ja sitten tuli tuo terve ja voimakas ihminen, jonka kaikki unelmat olivat vielä puhtaita, ja sulki hänet syliinsä.
Katarina tunsi, miten jotain sairasta ja heikkoa hänestä aivan kuin putosi pois. Haavat painuivat umpeen, ja hän oli taas terve ja voimakas.
Hiljainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että tämä mies rakasti häntä, että hänkin oli jollekulle korkeinta maailmassa.
Tyynnyttävinä pisaroina putosi ilo hänen kuihtuneeseen elämäänsä.
Juhana ei nähnyt mitään muuta kuin nuo kasvot, joilla taivaallinen rauha lepäsi.
Hän tiesi, että hänessä oli herännyt tunne, joka äkkiä oli päässyt valloilleen ja jonka kulkua hänen tahdottomana täytyi noudattaa.
Silloin tunne voimakkaana laineena ihmisen sielun täyttää taitaa, kun ihminen ei enää ole uskonut tunteen voivan sielussaan herätä.
Lammen toiselle puolelle tultuaan Juhana laski taakkansa maahan.