Katarina loittoni hänestä, ja sanaakaan lausumatta he astuivat tietä eteenpäin.
Ääneti he kulkivat. Jo saapuivat sillalle, joka pienoisen joen yli vie. Mereen jokikin johti, kauas mereen. Niin etsii ihmisen sielukin aina tunnetta toisen, johon se tietää hukkuvansa ja sen kautta löytävänsä rauhan.
Eivät he toisilleen voineet mitään sanoa siitä, joka onnea lupaavana ajatuksena heissä lainehti.
Kartanon pihalle tultuaan Katarina sanaakaan sanomatta nyökkäsi hyvästiksi Juhanalle, mutta hetkiseksi heidän katseensa yhtyivät, niin lyhyeksi hetkeksi, minkä salama tarvitsee valaistakseen seudun, mutta molempien ajatukset olivat siinä katseessa.
Vasta silloin ihminen täydellisesti tajuaa, miksi hänelle on silmät annettu, kun hän niiden kautta kauneimmat ajatuksensa taitaa ilmaista.
Juhana otti kartanon vajasta lapion ja alkoi astua tietä takaisin.
Kevätpuro oli tieltä etsinyt Juhanan saappaiden jättämät jäljet, asettunut niihin ja täyttänyt ne kirkkaalla vedellä.
Mutta kun Juhana sille kohtaa tietä tuli, niin astui hän keskelle lampea ja alkoi kaivaa tien poikki uomaa, jotta vesi pääsisi vapaana virtaamaan eteenpäin.
Ja kevätpuro solahti uomaan ja sinne mennessään leikki miehen saappaiden ympärillä hyväillen ja sanoen:
— Sinä kuulut meihin! Sinä kuulut meihin!