Juhana kaivoi lapiollaan, ja sitä tehdessään hän hymyili. Kaikki juhlallisuus oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
Hiljaa alkoi hän viheltää, ja oli se kuin linnun laulua pensaikossa keväällä, kun se toista luokseen kutsuu ja iloitsee keväästä ympärillään ja itsestään.
Kun lampi oli tieltä poistunut ja vesi liristen kulki notkoa alaspäin, hän läksi astumaan Viljaisiin päin.
Koko matkan hän katsoi maahan, etsien siitä jälkiä, jotka pienet saappaat olivat siihen jättäneet.
Kartanoon tultuaan hän heitti lapion syrjään, avasi vajan oven ja veti esiin auran. Tallista hän nouti parhaan hevosen, jonka hän itse oli varsasta kasvattanut, ja valjasti sen auran eteen.
Kauas kaikui hänen heleä, miehekäs äänensä, kun hän huusi:
— Hoi, miehet, kevät on tullut, kyntämään!
Hän kantoi auraa korkealla hevosen astellessa läheiselle pellolle. Pellon äyräällä hän hetkiseksi pysähtyi, laski auran kärjen maahan, yllytti hevosta vetämään ja sitten painoi auran syvälle pehmoisen mullan poveen.
Ja hepo veti, kaikki sen jäsenet pingottuivat.
Kun saran päähän oli päästy, katsahti Juhana ensi kerran ylös. Hän näki, miten kartanon rengit valmistautuivat seuraamaan voutiaan.