Hän katsahti kohti korkeutta, jossa taivaan kuulakka kupulaki sinisenä kaartui hänen ylitseen, ja hän näki kaiken, koko ympäristön, talon, pellot, koko avaran luonnon uudessa valossa.
Kevät oli tullut hänen sieluunsa, ja hän rakasti koko luontoa samoin kuin rakastaa kevät, joka talven karkoittaa pois, jotta suuri suvi ja sen heleä päivä saisi tilaa viihtyäkseen maan päällä.
Aina ennen hän oli tehnyt ristinmerkin alkaessaan ensimäisen vaon.
Nyt oli hän sen unohtanut.
Ja kun hän sen muisti, niin hymyili hän, vihelsi hevoselleen ja alkoi uuden vaon. Hän ei nyt kaivannut mitään siunausta, sillä hän tiesi, että se kesä, jossa hän oli onnellinen, ei voinut olla muuta kuin viljava.
Ja oli kuin hepokin olisi tietänyt, että sen herra oli onnellinen, se ei painanut päätään alas, vaan pystypäin se veti auraa eteenpäin ja hirnui, ja vako tuli suora ja syvää.
Näin teki Juhana ensimäistä kevätkyntöä ja jokaiseen vakoon hän kylvi ajatuksia, jotka olivat nousevat hedelmäksi samoin kuin se viljakin, mikä pellossa on maatuva ja moninkertaisena kohoova.
II.
Viljaisten kartanossa, joka muinoin oli kuulunut rikkaalle ja mahtavalle miehelle, oli asuinrakennuksessa kaksi suurta tupaa ja niiden välissä kamari.
Siinä suuressa tuvassa, jossa muinoin talon entinen isäntä oli asustanut, nukkui nyt kartanon palveluskunta. Toinen tupa oli jäänyt asumattomaksi ja käytettiin sitä ainoastaan leipomiseen ja muihin taloudellisiin toimiin.