Näiden tupien välisessä kamarissa asui talon vouti. Yksinkertainen oli huoneen kalustus. Seinillä pitkät penkit, vuode, pari suurta kirstua, ikkunan alla pöytä.
Kevätkyntö oli siksi päiväksi lopetettu, ja väki oli illastettuaan mennyt levolle. Hämärä hiipi huoneeseen ja kosketteli kaikkia esineitä.
Omassa huoneessaan Juhana käveli ja koetteli hallita suonissaan soivaa verta. Hän ojenteli nuorta notkeata ruumistaan. Ja hiljaa hän haasteli sanoja, niin hiljaa, että ne tuskin kuuluivat, mutta niissä oli riemuitseva sävel kuin linnulla, joka on pesän löytänyt ja sen reunalla visertää.
Peläten tuvassa nukkuvien kuulevan hänen askeleensa hän lopulta heittäytyi vuoteelleen.
Siinä hän lepäsi ja tuijotti pimeään.
Ulkona keväinen tuuli kiersi taloa, hyväili vanhan kartanon seiniä, joiden sisällä ennen oli asunut rikas ja ylpeä herra, mutta joka kaiken oli jättänyt ja vaeltanut pois entisiltä asuinsijoiltaan.
Aivan huoneen ikkunan alla oli suuri omenapuu, jonka oksat koskettivat pergamentti-ikkunaan.
Ihmeellisiä taruja kulki tuosta puusta, joka joka kevät oli kukkarunsas ja jonka hedelmät olivat makeat. Varhain se heräsi talviunestaan, ja nyt jo näkyi, miten sen oksat valmistautuivat kukalle.
Sellainen puu oli hänenkin sielunsa. Sinnekin oli kevät väkevänä voimana ehtinyt, ja hän tunsi, miten kaikki siellä tahtoi kukalle tulla. Ja kohta oli saapuva kesä, jolloin mehiläiset puun ympärille kokoontuvat. Sellainen puu tahtoi hänkin olla, rikas ja runsas, jonka luo hunajan-ahneet olennot kokoontuivat. Ja kaikille tahtoi hän olla hyvä ja kaikille antaa siitä, mitä hänellä oli. Ja kuinka paljon hänellä olikin heille annettavaa!
Hänen sielussaan tuntui leppoisalta ja lämpimältä. Ja huomaamattaan hän alkoi hiljaa puhua. Eihän hän enää jaksanut itsessään kaikkea iloaan pitää, vaan täytyi sen purkautua ilmoille.