Poika katseli hänen sanatonta tuskaansa. Hän siveli hiljaa Juhanan olkapäätä ja etsi sanoja, joilla olisi voinut lohduttaa.
Äkkiä hän nousi ja läksi juoksemaan kunnasta alaspäin.
Maassa makasi Juhana ja vaikeroi:
— Minne minä nyt käännyn. Jumalani, jumalani, minä olen sinun teiltäsi poikennut loitos! Näytä minulle, miten minä saatan takaisin palata. Minä olen sinua vastaan kapinoinut, mutta nyt minä rukoilen, elä jätä minua. Elä riistä kaikkea minulta.
Kauan hän makasi maassa ja etsi tietä, jota myöten hän pääsisi elämässä eteenpäin.
Hän ei kuullut askeleita, jotka häntä lähestyivät.
Katarina seisoi ja vavisten odotti, että maassa makaava mies olisi kasvonsa kohottanut. Vihdoin hän hiljaa sanoi:
— Juhana!
Juhana ponnahti maasta, kuullessaan tämän ainoan sanan.
Kauan seisoivat nämä molemmat vastatusten sanaakaan vaihtamatta. Heidän ilonsa oli niin suuri, että se ei löytänyt sanoja, ei pientä liikettä, ei muuta kuin katseen.