— Näin me siis toisemme saamme nähdä, sanoi Katarina. Toisin minä olin uneksinut elämämme kääntyvän, mutta näin oli meille sallittu.
— Ja kuinka minä kuitenkin tätä hetkeä olen ikävöinyt, sanoi Juhana.
Ilon laine leiskahti Katarinan kasvoille ja punasi ne. Silloin näkyi tumma viiva, jonka piiska oli siihen jättänyt.
Kun Juhana sen huomasi, tahtoi hän sulkea syliinsä Katarinan.
Hän riensi kohden, mutta Katarina teki epäävän liikkeen. Hänen sydämensä oli niin täynnä, että hän pelkäsi menehtyvänsä.
Mutta niin arka on rakastavan sydän, että se pienestäkin seikasta tuntee tuskaa. Kun Juhana näki Katarinan epäävän liikkeen, heräsi hänessä tuo rakkauden viha, joka silloin on aina voimakkain, kun toista eniten kaipaa. Hän tunsi, miten hänen täytyi saada tuota toista haavoittaa, koska hän itsekin oli haavoitettu.
Tuossa hänen edessään oli se nainen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut, jonka tähden hän oli saanut kärsiä tuhat tuskat. Tuon naisen täytyi nyt saada kärsiä se sama ja samalla mitalla.
— Niin, niin, hän sanoi. Eihän meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa. Sinä olet ylhäinen nainen ja minä olen vain vouti, joka on talosta karannut. Olen nyt maankiertäjä, rosvo, kirkon pannan alainen. Miksi et huuda huoveja ottamaan minua kiinni, sillä minähän haudon kostoa sinun miehellesi?
— Juhana, kuinka sinä saatat tuolla tavoin minulle puhua nyt, kun me jälleen tapaamme? sanoi Katarina, joka Juhanan sanoista oli tullut aivan kalpeaksi. Minä olen ollut papin luona, olen tarjonnut suuret lunnaat, jotta hän päästäisi sinut kirkon kirouksesta.
Juhana tunsi, miten hänen teki mieli rukoilla anteeksi, mutta hän oli kuin kirottu. Hänen täytyi jatkaa tuon naisen haavoittamista.