— Minä en sitä ole pyytänyt, sanoi hän. Olenhan itse elämäni valinnut. Ja kun ihminen on tullut siihen kuin minäkin, niin mitä hän enää mistään välittää. Minun omallatunnollani on jo liian monta murhaa, ja minä aion niitä tehdä vielä useampiakin.
— Juhana! huudahti Katarina.
— Minä en tiedä, miksi sinä vielä tulet minun luokseni.
Juhana huomasi, miten kipeästi hänen sanansa koskivat Katarinaan, mutta hän oli aivan kuin voimaton niitä peruuttamaan. Hän oli kuin peto, joka tultuaan haavoitetuksi puree auttajaansakin.
Hän katsoi Katarinaan, ja silloin hän näki, kuinka tämä oli vanhentunut. Tukka oli ohimoilta tullut jo aivan harmaaksi.
Tavaton säälin ja hellyyden tunne valtasi Juhanan. Hän olisi tahtonut polvilleen vaipua naisen eteen ja rukoilla, ettei tämä koskaan häntä unohtaisi, että tämä vielä taivaassakin rukoilisi hänen edestään.
Mutta samassa aivan kuin kirouksena heräsi hänessä ajatus siitä, että tuo nainen sai käydä vapaana, jota vastoin hänen täytyi lymyillä metsissä. Hän oli lainhylky, mutta tuo nainen sai elää siellä, missä hän olisi tahtonut elää.
Ja oliko hän missään suhteessa syyllisempi kuin tuo toinen? Oliko hän mitenkään rikkonut enemmän kuin tämä?
— Sinä olet kadottanut hyvän voudin, sanoi Juhana. Kannattaahan sitä surra. Mutta ainahan toisen saa ja iloisemman. Minä olen ollut liian hiljainen ja…
Katarina ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi pitkään Juhanaan ja läksi astumaan kunnasta alaspäin.