Liikkumattomana Juhana seisoi paikallaan ja katseli poistuvan jälkeen.
Kun Katarina oli kadonnut näkyvistä, läksi Juhana kiivain askelin rantaa kohden.
Mutta kun hän oli päässyt metsän reunaan, jonne Viljaisten kartano kaukaa häämöitti, niin hän istui maahan ja tuijotti eteensä.
Ja mies puheli kohtalonsa kanssa.
— Minä pyysin niin vähän, ja sinä riistit niin paljon.
— Minä annoin sinulle enemmän kuin kenellekään muulle, mutta sinä heitit kaiken pois.
— Sinä varastit minulta omani.
— Sinä et tahtonut mistään luopua saadaksesi kaiken.
— Täytyykö minun siis vieläkin enemmästä luopua, kuin olen tehnyt?
— Joka kaikesta luopuu, hän kaiken omistaa.