Niinkuin luvatun maan nähden Juhana katsoi tyttöä silmiin. Kuinka rikkaasti tuo lapsi osasi ottaa elämän, kun hän ei mitään tinkinyt eikä mitään toiselta vaatinut, vaan kaikki tahtoi itse antaa. Ja tuollaisen aarteen luota hän oli lähtenyt pois. Hän ei enää milloinkaan voisi, vaikka tahtoisikin, rakastaa tuota lasta eheästi ja kokonaisesti. Miksi hän siis valehtelisi hänelle, miksi antaisi muruja, kun hän ei voinut kaikkea antaa, niinkuin tuo lapsi?
Hellästi hän nosti tytön maasta ja sanoi:
— Minun täytyy lähteä, etkä sinä minua saata seurata sille matkalle, jolle nyt lähden. Olen rikoksien tielle tullut, ja sieltä ei ole mitään kääntymistä eikä kotiin palaamista. Älä kuitenkaan minua kokonaan unohda.
— Kuinka minä sinut taitaisin unohtaa! Kuinka minä sen voisin! Sinä olet minun elämäni tehnyt niin rikkaaksi. Ennen tätä en tietänyt, mitä elämä on: että se on kaunis ja valoisa. Nyt minä olen herännyt ja nyt minä näen kaiken kauneuden.
— Leppoisaksi olet sinä minun mieleni tehnyt ja ilon olet sinä minulle tuottanut. Minä lähden nyt, enkä koskaan sinua enää tapaa. Sano, lapsi, itkisitkö minua, jos kuulisit minun kuolleen.
— Enkö itkisi tuota, enkö surisi päiväni umpeen. Mutta minä tiedän, että kerran me vielä toisemme tavata saamme, eikä aika ole tuleva minulle pitkäksi, kun sinua odottelen. Minä aamut odotan aidan luona, päivät pellon pientareella, illat istun ikkunassa. Kesät seison kujan suussa, talvet tallin portahilla. Näin minä sinua odotan.
Juhana tunsi jälleen, miten kaunis on se rakkaus, joka kaikesta luopuu ja kaikki antaa. Hän tunsi siinä jumalallisen voiman ja nöyränä hän polvistui tytön eteen ja syleili tämän polvia.
Matleena hätääntyi ja tahtoi nostaa hänet ylös, mutta mies kietoi kätensä lujemmin hänen ympärilleen.
Siinä hän oli hetkisen, nousi sitten äkkiä ja juoksi pois.
Mutta raskaasti hengittäen, aivan kuin tukehtuen voimakkaan onnen laineen alle, seisoi tyttö. Sitten hän vaipui polvilleen ja kiitti jumalaa, joka hänet oli niin onnelliseksi tehnyt.