* * * * *
Katarina astui kotiansa kohden. Kaikki hänen jäsenensä tuntuivat voimattomilta, aivan kuin suoniin olisi valunut hiekkaa.
Vaikka Juhana oli ollut poissa hänen luotaan, niin toivo saada tavata hänet taas kerran oli pitänyt häntä yllä. Nyt; sekin oli mennyt.
Poissa oli kaikki.
Hän ei enää saisi kohdata Juhanan katsetta, josta hänelle päivä paistoi. Hän ei enää tuntisi tuota vienoa kosketusta, joka saattaa ruumiin onnesta väräjämään. Hän ei enää kuulisi sanoja, joiden sointu lupaa onnea.
Juhanan katse oli ollut tyly, se oli välttänyt koskettaa häneen, ja hänen sanoissaan oli ollut raudankova sävy.
Missä olisivat ne muistot, joilla hän pitkät illat täyttäisi, missä ne kuiskaukset, joita hän ilman halki oli lähettänyt, missä kaikki unelmat, joista hän oli elänyt?
Suuren, valkoisen perhosen lailla oli tämä tunne hänen sieluunsa laskeutunut. Nyt oli perhonen lentänyt pois.
Luopua kaikesta, jättää kaikki, se oli nyt välttämättömyys.
Niinkö köyhä siis on maailma, että siinä ei ole tilaa suurelle tunteelle, että sen täytyy kuolla, kun ei kukaan sitä ota vastaan?