Niinkö ahdas on maailma, että rakkaus ei siinä jaksa elää, vaan tukehtuu?
Mutta kun ilta saapui, niin hän tunsi, kuinka näkymätön vieras tuli hänen luokseen ja istui hänen viereensä. Ja vieras alkoi hiljaa haastaa hänen sydämelleen:
— Katso, sisareni, minä olen tullut sinun luoksesi, minä, joka olen suuren luopumisen ja kärsimisen valtias. Minä tahdon istua viereesi ja painaa pääsi olkaani vasten, siinä sinun on hyvä ja leppoisa olla.
Sinä olet nähnyt maailman suurena, valoisana nurmena. Mutta etkö näe, että sille nurmelle, juuri siihen, missä kukat ovat kauneimmat, painuu risti, tuo häpeän merkki, joka minun kauttani on tullut pyhäksi.
Kaikki kukkaset kadottavat loistonsa, mutta etkö tunne, miten paljoa voimakkaampi on niiden tuoksu. Niin ovat ne ilotkin, joiden yli minun varjoni on painunut. Vasta sitten, kun niiden loisto on kadonnut, sinä saatat tuntea niiden ihanuuden.
Olen kautta korpien samoillut ja veriin ovat jalkani tulleet, mutta minä tiedän, että minä kannan itsessäni maailman suuren pelastuksen.
Miksi pelkäisit astua vaivalloista tietäsi, kun voit pelastuksen hankkia sille, joka on kadotuksen tiellä.
Olen antanut sinulle surun suurena ja kokonaisena, jotta sen kautta puhdistuisit. Itsellesi pyysit onnea, mutta eikö se onni ole suurempi, jonka kärsimyksillämme ostamme toisillemme.
Suurta ja pyhää on suru. Se on varjo siitä valkeudesta, joka iankaikkisesta elämästä ihmisen ylitse koittaa.
Suurta ja pyhää on kärsimys. Se on se tuli, jossa ihmisen sielu kaikesta huonosta ja alhaisesta puhdistuu.