He pakenivat! Täytyikö hänen jättää kesken kosto, jota hän niin kauan oli odottanut, jonka tähden hän oli niin paljon uhrannut? Väistyä juuri nyt, kun vain pieni ovi oli estämässä häntä siitä miehestä, jonka verta hän janosi.
Niin ei saanut käydä! Hänen täytyi voittaa!
Hän riensi pakenevien jäljestä, mutta ei ennättänyt kauaksikaan, kun näki heidän pääsevän veneeseen ja soutavan pois.
Nyt kääntyi talonpoikien vimma siihen yksinäiseen mieheen, joka oli jäänyt jäljelle.
Juhana oli siepannut kilven, jonka muuan rosvo oli paetessaan heittänyt pois, ja suojasi sillä itseään.
Hän tiesi olevansa tuomittu kuolemaan. Taistella hän tahtoi viimeiseen asti, mutta ei antautua. Toista kertaa hän ei tahtonut seisoa Poikon kartanon herran edessä kuulemassa hänen pilkkanauruaan.
Mitä muuta tahansa, mutta ei sitä! Hänestä vuoti jo verta monesta haavasta, mutta yhä hän taisteli.
Hän oli asettunut erään ladon seinää vastaan ja jakeli siinä iskujaan oikealle ja vasemmalle.
Loitolla alkoi jo pysytellä joukko, sillä moni oli saanut tupertua maahan, ja ne, jotka vielä taistelivat, alkoivat pelätä henkeään.
Juhana oli jo varma siitä, että hän jollain keinoin pääsee pakoon ja voi uuden kerran hyökätä kartanoon ja silloin paremmalla onnella.