Samassa lensi köyden suuri silmu hänen päällensä. Juhana koetti taistella sitä vastaan, mutta samassa silmu oli vetäytynyt kireälle ja kiskaisi hänet maahan.
Silmänräpäyksessä olivat vastustajat hyökänneet häneen, ja hän tunsi makaavansa maassa monien kovien kourien pitelemänä.
Nyt hän luopui kaikesta vastustuksesta.
Näin oli siis hänen käynyt. Hän oli mennyttä miestä. Hän oli vihamiestensä vallassa.
Hän sulki silmänsä ja odotti surmaniskua. Mutta se ei langennut. Hän kuuli vain äänen, joka sanoi: — Kantakaa hänet köysiin kiedottuna kartanon kellariin. Sellainen mies on kallis aarre ja hän on saapa rangaistuksensa, jonka hän muistaa vielä kuolemansakin jälkeen. Juhana tunsi Poikon kartanon herran äänen.
Nyt oli Gödike Fincke leppymätön, sen hän tiesi.
Mutta miksi hän oli niin rauhallinen nyt, kun kaikki oli hukkaan mennyt? Miksi hän ei tuntenut mitään vihaa, ei katkeruutta, ei muuta kuin tunnon siitä, että levonhetki oli tullut?
Vastustusta tekemättä hän antoi sitoa itsensä köysiin ja kantaa kartanon kellariin, jonne hänet heitettiin makaamaan paljaalle kivipermannolle.
Ajatus Katarinasta välähti hänen sielussaan.
— Kuinka saatoin minä hänet panna sellaiseen vaaraan. Kun ei vain hänelle olisi mitään pahaa tapahtunut. Kun ei vain kukaan olisi häntä haavoittanut. Mikä onni, että kartanon ovi oli niin luja!