— Etkö tiedä, mitä tuo mies on Herran pyhälle kirkolle aikaan saattanut?
— Tiedän kaiken.
— Pitkin lähiseutuja on kulkenut tietoja ja valituksia hänen tuhotöistään. Hän on vitsaus, jonka Herra on kirkollemme lähettänyt. Mutta kirkko on jo salamansa häneen sinkauttanut ja lain koura on tuleva kirkon avuksi.
— Se on jo tullut. Hän on vangittu, sanoi Katarina. Sen vuoksi minä tänne tulinkin. Teidän täytyy pelastaa tuo mies lain kourista. Teidän täytyy peruuttaa pannajulistus.
— Minä en ymmärrä kiihkoasi. Sinä sanoit täytyy, täytyy, ja olet kiihkeä kuin rukoilisit oman lapsesi tai… oman armaasi puolesta.
Katarina vaipui piispan eteen polvilleen.
— Elkää minua tuomitko, elkää minua tuomitko. Minä rakastan tuota miestä ja siksi minä olen tullut tänne pelastamaan hänen henkensä. Hän on minun ainoa iloni, hän ei saa kuolla!
Piispa siveli hiljaa Katarinan tukkaa ja sanoi lempeästi:
— Minä näen, että sinä olet hätääntynyt. Kerro minulle kaikki ja minä tahdon neuvoa sinua, en Herran palvelijana, vaan ihmisenä, jolla itsellään on pitkä elämäntaival takanaan.
— En tiedä, miten tunne minussa sai vallan. Olin jo alkanut uskoa, että elämä ei ole minulle mitään iloa varannut. Eräänä päivänä huomasin, että hän oli minulle kaikki.