— Etkö ole tätä tunnetta vastaan taistellut?
— Kuinka olki vastustaisi tulta. Minä olin jo korreksi kuihtunut, ja hän tuli kuin liekki minun elämääni.
— Lapsi, lapsi, pyhät ovat aina meidän tukenamme silloin, kun sielumme tuska on liian suuri.
— Minä olen pyhien edessä rukoillut, olen polvillani pyytänyt jumalaa ottamaan tämän tunteen pois minusta. Mutta olen huomannut, että pyhällä on ollut hänen kasvonsa, että jumalankin edessä olen kuullut hänen äänensä sanovan minulle helliä sanoja. Jos hän olisi tahtonut, niin olisin ollut valmis seuraamaan häntä maailman ääriin. Mutta hän ei ole sitä tahtonut.
— Olen kuullut, että hän oli sinun voutinasi.
— Niin oli.
— Ja olet häntä koko ajan rakastanut?
— Rakastin häntä siten kuin rakastetaan veljeä, leikkitoveria. Mehän olimme yhdessä kasvaneet. Mutta eräänä päivänä hän kantoi minua sylissään lammikon yli. Silloin minä tunsin, että kuuluin hänelle, etten koskaan voi enää hänestä vapaaksi päästä. Enkä kuitenkaan tahtonut häntä syöstä turmioon. Siksi taistelin itseäni vastaan. Sain voiton sellaisen, että hän tyynenä saattoi asua minun lähistölläni, eikä pyhilläkään ollut mitään soimattavaa niitä sanoja vastaan, joita me toisillemme jaoimme.
— Mutta miksi hän jätti talosi ja rupesi rosvoksi?
— Mieheni aavisti jotain ja silloin hän antoi ottaa hänet kiinni ja löi piiskalla häntä. Se koski häneen. Hän ei voinut sietää häväistystä, vaan pakeni ja liittyi rosvoihin. Mikä onneton hetki tuo, jolloin hän läksi pois. Miksi hän ei hillinnyt itseään. Ja kun hän läksi, niin miksi hän ajatteli kostoa ja siten heitti itsensä hukkaan?