Hän ponnisteli kaikki voimansa, hän taisteli epätoivon vimmalla. Mutta mitä taisi hän kymmentä miestä vastaan, joista jokainen, haluten kostaa hänelle toveriensa kuoleman, piteli häntä kiinni.
Yhä lähemmäksi tultiin paalua.
Huovit painoivat hänet sitä vastaan, vetivät hänen käsivartensa sen ympärille ja sitoivat ne lujasti kiinni.
Juhana tunsi, miten piiskuri repäisi takin hänen selästään auki ja sen sitten risoina veti alas.
Hän kuuli, miten kiireesti kansa tungeksi paalun luo, kun hän siinä silmät ummessa ja vihan vaahdon valuessa suupielistä seisoi.
Kuinka hiljaista oli äkkiä kaikki hänen ympärillään. Miksi ne odottivat? Miksi eivät huutaneet, raivonneet? Miksi kiduttivat häntä tällä hiljaisuudella?
Juhana värähti, kun hän kuuli äänen, jonka hän hyvin tunsi, sanovan:
— Ala!
Norja vitsa sivalsi pitkin Juhanan selkää, ja kirveltävä kipu tuntui miehen selässä viistoon oikeasta olkapäästä alas.
Samalla kuin vitsa osui, kuului myöskin heikko huudahdus. Kipeämmin kuin lyönti koski tämä huudahdus Juhanaan. Hän oli tuntenut Katarinan äänen.