Juhanan vartalo jännittyi koettaessaan ponnistautua vapaaksi. Käsien ympärillä oleva köysi painui vain syvemmälle lihaan, ja tulisina läiskyivät vitsat hänen selkäänsä.
Ja karkea ääni huusi:
— Kovempaa!
Iskut satelivat tiheään. Juhana tunsi, miten hänen selkänsä kohta oli yhtenä ainoana suurena haavana.
Piiskuri alkoi, kaikista kehotuksista ja käskyistä huolimatta, uupua. Lyönnit eivät olleet enää yhtä kovia. Ehkä miestä myöskin alkoi säälittää uhri, joka avuttomana oli hänen vallassaan.
Mutta Gödike Fincke tahtoi saada kostonsa viimeiseen asti. Hän ei tahtonut siitä mitään tinkiä.
Tuo mies oli vienyt häneltä hänen vaimonsa rakkauden. Hän ei siitä ollut paljoakaan välittänyt, niin kauan kun ei kukaan muu ollut sitä häneltä riistämässä. Mutta nyt oli se hänen mielestään kalleinta ja korkeinta maailmassa.
Poikon herra sieppasi raipat piiskurin kädestä ja astui itse työhön.
Kauhun huuto pääsi katselijoiden suusta, kun hän muutaman kerran oli täydellä voimalla lyönyt.
Suurina siekaleina alkoi nahka miehen selästä irtaantua.