Silloin musteni maailma Juhanan silmissä. Polvet letkahtivat ja pylvästä myöten valui mies alas kyyrylleen sen juureen.
Juhana tointui kirpeään tuskaan.
Poikon herra seisoi hänen vieressään ja siroitteli suolaa hänen haavoihinsa.
Kun Juhana avasi silmänsä, oli kaikki tullut hänelle niin perin vieraaksi, yksin kipukin, joka hänet oli herättänyt.
Miksi katsoivat ihmiset sellaisella säälillä häneen? Eivätkö ne tietäneet, että hän nyt oli täydellisesti onnellinen? Että hän nyt oli saanut kaiken kärsimyksen maistaa viimeiseen asti ja että hän nyt oli vapaa.
Väkevät kädet riuhtasivat hänet ylös, ja hän sai horjuen astua eteenpäin.
Minne häntä kuljetettiin? Miksi eivät häntä jo surmanneet? Olihan hän valmistautunut kuolemaan.
Hänen elämänsä oli noiden toisten kädessä; miksi eivät siis sitä ottaneet? Mutta pian pysähtyi matka. Kirkkomaan aidan luona oli reki. Hevonen oli hänen oma nimikkohevosensa ja Viljaisten renkipoika piteli sitä suitsista.
Juhana taivutti hiljaa päätään tervehdykseksi pojalle ja hänen kalpeille kasvoilleen levisi hymy.
Kuinka hyviä kaikki kuitenkin olivat! Tuokin poika oli tullut hänen luokseen viimeisellä hetkellä.