Että kaikki näin palasi aivan kuin takaisin, se tuntui Juhanasta luonnolliselta. Niinhän se oli oleva, eikä toisin.
Ja nyt alkoi matka eteenpäin.
Verissään ja köysiin sidottuna makasi Juhana reessä suullaan olkien päällä ja jalakset hiljaa natisivat hiekkaisella tiellä.
Hän tunsi reen, sillä sen hän itse oli talvi-iltoina Viljaisten tuvassa valmistanut. He olivat ajatelleet niin paljon häntä, olivat juuri tämän reen valinneet.
Hitaasti kulki reki eteenpäin, ja kalpeana asteli renkipoika rinnalla ohjaten hevosta.
Tuossa oli se kohta tietä, jonka luona Juhana oli hypännyt hevosen selästä paetessaan pois. Tuossa oli se kivi, jonka taakse hän oli piiloutunut.
Kaikki oli hänelle niin rakasta ja tuttua.
Jo ennätti reki Poikon kartanon pihalle. Mustina törröttivät palvelijain rakennuksen rauniot.
Kuinka mieletön olikaan kosto, joka oli hänet pakottanut hävittämään tuonkin asunnon.
Mutta miksi ei matka jo päättynyt tähän? Reki ajoi kartanon ohitse ja kääntyi sille tielle, joka vie Viljaisiin.