Kuinka hyviä kaikki olivat! Hän pääsi siis kotiin. Hän pääsi sinne ennen kuolemaansa. Nyt hän oli täydellisesti onnellinen.
Kuinka rakkaaksi joku paikka maailmassa voi tulla, sen hän ymmärsi ajatelleessaan vanhaa Iisakkia, jonka joka vuosi täytyi tulla katsomaan näitä nurmia ja peltoja.
Muistojen suuri sarja, jonka ihminen sitoo esineisiin ja ympäristöön, astui pala palalta hänen eteensä.
Tätä samaa tietä oli hän kerran kulkenut lapio olallaan, onnellisena palatessaan Poikosta.
Hän tahtoi avata tietä kevätpurolle, joka oli itsensä lammeksi levittänyt.
Tuollainen kevätpuro oli ollut hänenkin elämänsä. Sekin oli asettunut lammeksi sille tielle, jonka muut olivat rakentaneet.
Nyt oli uoma kaivettu ja puro oli kiitänyt eteenpäin ja päässyt mereen.
Hän itse oli sen uoman kaivanut ja siksi hän ei valittanutkaan enää.
Reki saapui sille kohtaa tietä, jossa lampi oli ollut ja jossa Juhana oli Katarinan sylissään kantanut; siinä hevonen hetkiseksi seisahtui lepäämään.
Kuinka kaikki kuitenkin ajattelivat vain sitä, mikä hänelle iloa tuottaisi. Ja kuinka hän oli saattanut noita ihmisiä vihata.
Hyväksihän kaikki olikin hänelle ollut.