Hän ei enää tuntenut itseään miksikään pahantekijäksi, jota sidottuna kuljetetaan, vaan oli kuningas, joka palasi valtakuntaansa. Ja maa kukoisti hänen tiellään ja luonto oli juhlapukimissa hänen tullessaan.
Äkkiä kumartui nainen hänen puoleensa.
Se oli Matleena.
Hellästi hän kohotti reessä makaavaa parempaan asentoon. Hän ponnisti hentoja voimiaan niin, että puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.
Ja kun hän sen oli tehnyt, otti hän huivin kaulastaan ja sillä pyyhki kylmän hien miehen otsalta.
Ja hänen kätensä oli yhtä hellä ja katse yhtä hyväilevä kuin armaalla, joka viimeisen kerran tapaa sen, jota rakastaa, ja tahtoo pienessä liikkeessä ja yhdessä katseessa antaa sielunsa, jotta toinen rikkaana läksisi pois.
Reki ajoi Viljaisten kartanon pihaan.
Rengit nostivat Juhanan ja kantoivat hänet siihen huoneeseen, jossa hän oli nukkunut.
— He aikovat minulle valmistaa tästä vankilan, ajatteli Juhana. Eivät he tiedä, että tämä on minulle kaunein paikka maailmassa?
Miksi olivat kaikki hänelle näin hyviä? Miksi ei kukaan enää sanonut hänelle pahaa sanaa? Miksi?