Aamulla aurinko näkee, kuinka kaikki se, jolla se oli koettanut suota pelastaa, olikin tullut suon tuhoksi ja että jää on entistäkin vahvempaa.
Uudestaan käy päivä pakkasen kanssa taisteluun, uudelleen virtaa vesi hienona kalvona pitkin suon pintaa.
Mutta taas tulee yö, ja vesi jäätyy edellisen lisäksi.
Näin kuluu päiviä mielettömässä taistelussa.
Suo ei enää pääse vapaaksi jääpeitostaan, joka tulee yhä vahvemmaksi, painuu ruskeana lohkareena yhä syvemmälle suon sisään ja jäähdyttää kaiken, mikä siellä elää.
Vihdoin luopuu aurinko turhasta taistelustaan, ja suon yllä lepää pakkasen paksun paksu peitto, jonka alla kaikki on kuollutta.
Monen monta kyynärää ulottuu jäätä suon sisään.
Ja jää tarttuu puiden juuriin, se ulottuu rannallekin, jossa suo lujaksi maaksi muuttuu, ja siellä se sulkee syliinsä puiden juuret, jotka suosta ovat itselleen kosteutta etsineet.
Ja suo nukkuu pitkää talviuntaan.
Mutta kerran palaa valon ja lämmön valta taas, ja yö on kadonnut kahden päivän välistä. Aurinko heloittaa suolle ja tahtoo ottaa sen jälleen valtaansa, antaakseen sen iloita.