Hiljaa sulaa paksu jääkerros, niin hiljaa, että se ei näytä koskaan kokonaan haihtuvan.
Mutta kerran on suo kuitenkin jälleen vapaa, se tahtoo uudelleen iloita ja elää.
Silloin se näkee pakkasen aikaansaaman tuhon.
Liian kauan on se saanut pitää käsissään puiden arkoja juuria. Ne olisivat tarvinneet vain hituisen ilmaa jaksaaksensa tulla toimeen ja elääksensä talven yli.
Turha toivo, pakkanen on ne armottomasti tappanut.
Puu kaatuu suohon ja sammalkin on kuollutta.
Ja kun suo tahtoisi iloita edes niistä puista, jotka sen rannalla ovat, niin kuihtuneina nekin kaatuvat suon sivuun.
Mutta yksi kohta on jäänyt pakkasen vallasta vapaaksi, pienoinen tilkku suon keskellä. Siinä alkaa taas elämä herätä ja se levittää voimaansa kaikkialle.
Ja suo, joka ei silloin, kun sillä kaikki vielä oli, osannut täydellisesti iloita, se nyt riemuitsee tuosta tilkusta ja uskoo, että kerran siitä on vielä leviävä voimaa kaikkialle.
* * * * *