Nicolaus Olavinpoika Tavast oli synkkä ja harvapuheinen herra, jonka edessä kaikki vapisivat. Mitä hän määräsi, se oli täytettävä, mitä hän käski, sitä oli toteltava.
Hän oli ollut Hämeenlinnan voutina ja oli pelkoa ja vavistusta levittänyt kaikkialle kautta koko Hämeen, missä hän vain huovijoukkoineen liikkui veroja ottamassa.
Yhtä tyly kuin hän oli kansalle, yhtä tyly hän oli omaisilleenkin, lempeälle vaimolleen ja lapsilleen.
Kun vanha Gödeke Fincke pyysi hänen vanhinta tytärtään aviokseen, niin suostui Nicolaus siihen kysymättä, tiedustelematta, kenelle tytär oli sydämensä antanut.
Ensi kerran uskalsi lempeä Inkeri Yrjänäntytär nuhdella miestään ja pyytää, ettei tämä antaisi tytärtään vanhalle miehelle, mutta tyly oli se vastaus, jonka hän sai.
Ja niin vietettiin häät.
Katarina alistui kaikkeen.
Kuinka iloton on sen naisen elämä, joka varhain miehelään viedään ja synnyttää puolisolleen lapsia, ennenkuin hänessä itsessään on herännyt palava kaipaus lapsiin, ennenkuin hänellä on täysi tietoisuus siitä, että äidin tunne on jotain pyhää, joka pyytää täyttymiseensä tulla.
Hiljaisia olivat Katarinan lapset, alakuloisia, aivan kuin liian varhain elämään väsyneitä, Ja heidän silmänsä näyttivät kysyvän, miksi heidät oli tuotu maailmaan. He eivät osanneet leikkiä eivätkä nauraa, niin kuin muut lapset.
He olivat lapsia, joilla oli vanhuksen mieli.