Joulua oli Katarina ollut viettämässä veljensä Olavin luona Porkkalassa. Kun hänen kälynsä oli hellä lapsille, oli Katarina eräänä epätoivoisena hetkenä sanonut hänelle: Ota minun lapseni tänne sinun luoksesi, minä en niitä osaa hoitaa!
Käly oli siihen suostunut, ja niin olivat lapset jääneet sinne.
Monasti oli Katarina sanonut itselleen, että hän oli luonnoton äiti, että hänen olisi tullut rakastaa ja vaalia lapsiaan eikä heittää niitä vieraan huostaan. Mutta samalla hän tunnusti itselleen, että hän ei rakastanut lapsiaan kylliksi, että hän ei rakastanut niitä siksi, että ne olivat tuon vihatun miehen.
Niin, vihata hän oli alkanut miestään, sikäli kuin hän ei sitä tohtinut näyttää, vaan vapisi hänen edessään. Hän vihasi häntä siksi, että tämä oli tullut hallana hänen nuoreen elämäänsä ja oli sen autioittanut.
* * * * *
Kun Katarina saapui kotiaan, istui hän kauan ja liikkumattomana Poikon kartanossa.
Kaukaisena tulena oli onni hänelle välähtänyt tänään. Se oli tullut nyt vasta, kun kaikki oli jo myöhäistä, kun hän mielestään oli kadottanut jo kaiken mahdollisuuden iloita täydellisesti ja kokonaan.
Mutta onni oli kuitenkin lähellä. Se oli saavutettavissa.
Ensi kertaa Katarina huomasi ajattelevansa sitä, että hänen miehensä saattaisi kuolla.
Jos taivas sen sallisi, silloin hän voisi itselleen saada kaiken sen, mitä oli kerran kovin kauan sitten uneksinut, mitä hän oli odottanut: elämän miehen rinnalla, joka häntä rakastaisi ja jota hän rakastaisi.