Hän oli maailmaan luotu antamaan toiselle kaiken tunteensa. Ja kun se voima hänessä oli, täytyi hänen saada se toteuttaakin.
Ja jos hän kerran suuresti rakastaisi, niin eikö hänelle silloin taivaskin antaisi anteeksi?
Ajatus, joka jo kerran ennen oli hänellä ollut, heräsi uudelleen. Karata miehensä luota. Mutta minne hän menisi? Kuka ottaisi luokseen miehensä luota karanneen naisen? Kuka olisi armollinen hänelle? Ei kukaan.
Hän oli tuohon mieheen sidottu.
Kun tämä ajatus oli kerran ennen hänen sielussaan pitkät ajat elänyt, niin se lopulta jäädytti kaiken siellä. Ja viimein oli Tavastien ylpeä veri hänessä herännyt. Hän ei ainakaan tuolle miehelle, johon hän oli sidottu, näyttäisi, mitä hän kärsi. Ja silloin hän oli ottanut Viljaisten kartanon hoidon itselleen, ja siihen hän kulutti kaiken aikansa.
Katarina muisti isäänsä, joka vuosi sitten oli kuollut, tuota raudankovaa miestä, joka oli hänet kutsunut kuolinvuoteensa ääreen.
Silloin oli Katarina tuntenut olevansa samaa uhmailevaa heimoa kuin isänsäkin.
Vanha Tavast oli sanonut tyttärelleen:
— Elä koskaan usko mitään, mitä et täysin sydämin käsitä. Kirkko tahtoo sellaisen ihmisen tuhota, mutta koska sinulla on kultaa, niin ei se uskalla sitä tehdä. Siitäkin huomaat, että kirkkokin on vain valtio, ei mikään oppi ihmisten onnesta. Minä olen sinut naittanut vastoin tahtoasi. Anna se minulle anteeksi, sillä kuolinhetkelläni huomaan menetelleeni sinua kohtaan väärin. Sinä olet onneton, minä huomaan sen. Jos aviosi tulee sinulle raskaaksi, niin syrjäytä miehesi. Sen voit aina tehdä kullan avulla.
Kalpeana oli Katarina kuunnellut isänsä puhetta.