Surmata toinen ihminen, jotta itse saavuttaisi onnen? Olisiko hänen sielunsa niin voimakas, että hän jaksaisi sen jälkeen elää? Kun hän sitä ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että hän pelkäsi taivaan kostoa, että hän ei koskaan sitä saattaisi tehdä.
Mutta nyt tuo ajatus palasi houkuttelevana kiusaajana.
Saaristossa Aslaluodolla asui rosvojoukko. Tämän hän saattaisi palkata. Silloin ei kukaan siitä tietäisi. Kun hän vielä antaisi kirkolle suuret kartanot, jotta ikuiset ajat luettaisiin kuolinmessuja vainajan puolesta, niin olisihan kaikki sovitettu.
Voimakkaana tuli kiusaaja hänen luokseen. Nyt olisi se aika tullut, josta hänen isänsä oli puhunut, vapauden ja uuden onnen aika.
Ja kuitenkin. Hänellä oli poika, olento, jota hän ei koskaan ennen ollut hellyydellä ajatellut, mutta olihan se kuitenkin samaa verta kuin hänkin.
Hänen edessään Katarina ei tahtonut seisoa murhaajana.
Elämä oli sittenkin velvollisuutta eikä tunnetta.
Katarina meni huoneessaan olevan pyhänkuvan eteen polvilleen.
Hän tahtoi rukoilla. Mutta mitä? Sitäkö, että tuo tunne, joka hänessä nyt oli herännyt, kuolisi?
Ei, ei, hän ei kaikkea anna elämästään pois, ei kaikkea!