Jotain hänen täytyi saada pitää.
Vähitellen tuli suloinen rauha hänen ylitseen.
Miksi hän tuskalla taisteli, kun kaikki oli kuitenkin kääntyvä hyvin päin? Eihän kukaan voinut häntä kieltää rakastamasta tuota miestä, kun hän sitä ei tälle koskaan ilmaisisi.
Miksi hän ajatteli sitä, mitä hän itse saisi, kun hän saattoi niin paljon antaa. Antaa koko suuren tunteensa, antaa sen jakamattomana.
Ei hänen, ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä hän tunsi.
Hän tahtoi olla kuin omenapuu, joka kukkii ja kantaa hedelmänsä kysymättä, tuleeko kukaan poimimaan ne.
Hän ei tietänyt, että tunne ei ole vain siinä, mitä me saamme, vaan siinä, mitä toinen meiltä vaatii suurena, pyhänä oikeutenaan.
IV.
Poikon kartanon palvelijain rakennuksessa istuivat palkolliset työpäivän päätyttyä tarinoimassa.
Aikakauden ihmeellinen huntu lepäsi heidän ylitseen, he uskoivat peikkoihin ja kummituksiin, hyviin ja pahoihin haltijoihin. He olivat avuttomia olentoja pimeiden voimien vallassa.