Yhtä suuri arvoitus kuin elämä oli heille, yhtä suuri ja vielä pelottavampi oli heille kuolema.
Kummankin edessä he seisoivat avuttomina, ja siksi he tarinoilla selittelivät toisilleen arvoitusta, jolle ei selitystä ole olemassa.
Teko ja tunne, nuo kaksi elämän voiman ilmaisua, heidän tarinoissaan esiintyivät. Teot olivat niin suuria, että niille ei mitään rajoja ollut, tunteet niin voimakkaita, että niitä ei mikään voinut voittaa.
Molempia nuo arat ihmislapset tarvitsivat, sillä ainoastaan uskoessaan niihin he uskoivat elämän rikkaaksi silloinkin, kun itse eivät voineet tehdä suuria tekoja eivätkä voineet tuntea suuria tunteita.
Niin heikko on ihmislapsi, että hän tarvitsee unelman, ennenkuin tuntee elävänsä.
Jota voimakkaampi on unelma, sitä rikkaampi on elämä. Ja kun he heräävät todelliseen elämään, silloin he tuskasta huutavat ja sanovat kadottaneensa elämänsä.
Juhana oli tullut kartanoon, sillä ikävä oli ajanut hänet sinne. Hän tahtoi edes vilahdukselta nähdä Katarinan.
Hän istui palvelusväen joukossa. Hän oli paras tarinoitten kertoja, sillä hänellä pukeutui kaikki sadun kimmeltävään vaippaan, ja sen läpi hän kaiken näki.
Hän oli ottanut oman elämänsäkin aivan kuin uuden sadun vastaan.
Hän oli uskonut niin suurta elämästä, uneksinut niin suuria tekoja, että ne voivat olla mahdollisia vain sadun sankarille. Hän ei enää mitään epäillyt eikä pelännyt.