Tämä lyhyt onnen aika, joka Juhanalla oli ollut, oli hänestä äkkiä tehnyt miehen, jolla on oma varma luonteensa.
Suuren tunteen vallassa oli muutamassa päivässä luonne saavuttanut kokonaisuuden.
Hän huomasi, miten kaikki hänessä kohdistui tuohon yhteen ajatukseen, ei minään levottomana voimana, vaan rauhoittavana tunteena.
Hänen silmiinsä oli tullut se suuri kirkkaus, jonka ihminen saa nähdessään, että hänen edessään ei enää olekaan tyly ja kaikelle mahdoton maailma, vaan ihana olinpaikka, jossa kaikki on suurta.
Hän oli päässyt satumaahan, joka synnyttää sankarit ja pyhimykset, ne, jotka kaiken valloittavat ja kaikesta luopuvat.
Aivan kuin leikkien oman itsensä kanssa hän nyt istui palvelusväen joukossa ja kertoi tarinaa, johon hän punoi oman itsensä, oman kohtalonsa ja oman tunteensa. Hänen salainen suuri nautintonsa oli puhua julkisesti siitä, mistä ei kukaan tietänyt.
Ja hän aloitti satunsa:
Olipa kerran kuninkaantytär, niin kaunis, että kaikki hänet nähdessään vaikenivat, ja niin siveä, ettei ainoakaan huono ajatus herännyt siinä, joka häneen katseensa loi.
Onnellinen hän oli, sillä hän oli itselleen valinnut miehen, jonka kanssa hän tahtoi elämänsä viettää loppuun asti.
Mutta eräänä päivänä hän oli kadonnut. Kauhistuttava peikko oli riistänyt hänet vuoreensa vaimokseen.