Siellä pimeydessä kuninkaantyttären kauneus alkoi kuihtua, ja hänen iloisuutensa putoili pois niinkuin helmet auki päässeestä nauhasta. Eikä ollut ketään, joka olisi hänelle helmet jälleen koonnut.
Rikkaaksi oli peikko hänet tehnyt. Mutta mitä välitti kuninkaantytär kaikesta rikkaudesta. Hän kaipasi vapautta, kaipasi valoa ja jumalan kirkasta päivää, kaipasi toista ihmistä, joka häntä olisi rakastanut ja jota hän koko sydämellään rakastaisi.
Peikko tarjoisi hänelle korujaan, jotta hän niistä ilahtuisi. Mutta tuhoa tuottivat ihmislapselle kaikki vuorenpeikon korut. Eräänä päivänä silmäili kuninkaantytär kuvastimessa hiuksiaan, joissa hän oli kantanut peikon helyjä, ja hän näki niiden palaneen harmaiksi. Ja kun hän katsoi kaulaansa, näki hän, miten kaulakäädyt, jotka hän oli peikolta saanut, olivatkin punaiselta hohtavan juovan luoneet hänen kaulaansa.
Kuninkaantytär kauhistui, sillä hän ymmärsi peikon tahtoneen muuttaa näin hänen muotonsa, ettei hänen armaansa enää koskaan häntä tuntisi.
Ja näin kului vuosia, niin pitkiä, ettei niille näyttänyt loppua tulevan, niin ilottomia, että kuninkaantytär unohti naurun, unohti iloiset laulut…
— Mutta eikö tuo hänen mielitiettynsä koettanut häntä pelastaa? kysyi Matleena, nuori karjapiika, jonka sydän vielä oli ummessa, tunne ummessa, ja joka odotti ihanana arvoituksena sitä, mikä sitten muuttuukin monelle pelottavaksi tuskaksi, odotti elämää.
— Pelastaja oli tulossa, vaikkei hän sitä silloin vielä tietänyt, kuului ääni ovelta.
Kaikki kääntyivät sinnepäin.
Ovella seisoi talon rouva. Hän tuli hymyillen lieden luo, istui tyttöjen pariin ja sanoi:
Minä kerron sadun loppuun, sillä minäkin sen tunnen.