Juhana oli noussut seisomaan. Nyt hän hehkuvin silmin katsoi tuohon naiseen. Mutta niin oli kaikkien huomio kiintynyt tulijaan, ettei kukaan pitänyt silmällä Juhanaa.
Katarina alkoi kertoa sadun jatkoa.
— Pelastaja oli tulossa. Eräänä päivänä, kun kuninkaantytär ilottomana istui vuoressa, kuuli hän sen ulkopuolelta torven iloista raikunaa.
Kuninkaantytär hiipi vuoren seinää vastaan ja sykähtelevin mielin kuunteli.
Kun ihminen on oikein köyhä, niin yksi ainoa ääni, yksi ainut sävel voi hänen koko olemuksensa täyttää riemulla niin suurella, että hän on siihen menehtyä.
Pelastaja oli tullut!
Ja kuninkaanpoika hiipi peikon nukkuessa vuoren sisään ja nosti kuninkaantyttären syliinsä, nosti hänet satulaansa ja ajoi pois.
Ja kuninkaantytär siinä armaansa sylissä lepäsi, niin sulki hän silmänsä ja suuri, pyhä raukeus täytti hänet. Tämän lyhyen onnen hetken hän oli saanut siis kuitenkin kerran omakseen. Ja siinä tunsi hän iankaikkisuuden.
Mutta peikko läksi ajamaan pakenevia takaa.
Hän ennätti heidät ja surmasi pojan.