Kun kuninkaantytär maassa näki armaansa kuolleena, hän otti puukon, jolla armaansa oli kuolemaan syösty, ja pisti sen omaan rintaansa.
Kun heidät sitten haudattiin, toinen joen tuolle puolen, toinen joen tälle puolen, niin kasvoi kaunis koivu kumpaisenkin haudalle, juuret junivat yhteen, latvat painuivat toisiinsa.
Hakattiin koivut poikki, lastut lensivät toisiinsa.
* * * * *
Tuvassa oli aivan hiljaista. Vaiti olivat kaikki. Nuori Matleena vain hiljaa itki.
Mutta ahtaalta tuntui tupa Juhanan mielestä.
Hän riensi ulos. Portailla hän seisoi ja katsoi taivaan pyhään, huumaavaan korkeuteen kevätillan sammuvassa valossa.
Hän ei elämältä tällä hetkellä pyytänyt mitään enempää, ei kysynyt mitään. Hän oli täydellisesti onnellinen.
Huimaavana varmuutena oli hänen ylitseen tullut se ajatus, että
Katarina häntä rakasti.
Hän tunsi, miten joku hiljaa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Kun hän kääntyi, seisoi Katarina hänen vieressään.