— Jos hän rakastaisi toista, niin olisitko silloinkin valmis luopumaan hänestä tuon toisen tähden?
Matleena katsoi pitkään Katarinaan.
— Mitä on luopuminen?
— Se, ettet häntä omaksesi vaadi, vaan annat hänelle täyden vapauden.
— Miksi minä vaatisin? Olisiko se, mitä vaadin, mitään. Minähän tahdon hänelle kaiken antaa. Sitähän minä tahdon, en muuta. Enkö minä samalla sen kautta saakin. Minä olen lapsi, en minä näitä asioita oikein ymmärrä, mutta minusta tuntuu, että hän on minulle kallein koko maailmassa. Ja minä olen ollut niin sanomattoman onnellinen sen jälkeen, kun olen huomannut, miten suuresti hän minun elämäni täyttää.
Katarina tunsi itsensä voimattomaksi tämän lapsen puhtaan rakkauden edessä. Tiesikö tuo nuori olento, kuinka paljon hän oli saanut, kun hän niin eheästi ja kokonaisesti saattoi tuntea.
Matleena katsoi arasti Katarinaan ja sanoi:
— Onko se, mitä minä tunnen, rakkautta? Onko?
— Miksi sitä kysyt?
— Minä ajattelen usein sitä ja silloin mielestäni en anna hänelle vielä kylliksi paljoa. Minä en kai vielä osaa oikein rakastaa. Minun tulisi kai antaa hänelle paljon enemmän.