Matleena odotti vastausta. Kun hän ei sitä saanut, niin hän jatkoi:
— Olenhan lapsellinen, kun armolliselta rouvalta tällaista kysyn. Kuka lapsen ajatuksia ymmärtäisi?
Hän nauroi hiljaa itsekseen.
Kummastellen kysyi Katariina:
— Nauratko sinä? Etkö sinä tunne tuskaa?
— Minkä tähden tuskaa tuntisin? Olenhan aivan onnellinen.
Katarina kääntyi poispäin Matleenasta.
Kun Katarina ei enää mitään sanonut, meni Matleena hiljaa pois huoneesta.
Mutta kauan istui Katarina huoneessaan ja hiljaa vaikeroi:
— Hän tietää, että rakastan häntä, ja hän jää tänne. Mitä tulee minun tehdä? Enhän minä saata kuulua hänelle. Ja jos hän luonani on, niin kuinka taidan kaiken rinnassani voittaa? Mutta miksi tulisi minun kaikki voittaa? Eikö minulla ole oikeutta kaikkea omistaa? Elämä on koko ajan minulta ottanut. Nyt minulla on oikeus saadakin kerran jotain.