— Älä mene vielä, Matleena. Sanohan, oletko sinä koskaan rakastanut?
— Miksi Juhana sitä minulta kysyy? Nuorihan minä olen vielä, lapsi, tietäisinkö mitään siitä.
— Kaunis sinä olet Matleena, kaunis ja puhdas kuin pulmunen.
Onnellinen se miekkonen, joka sinun sydämesi voittaa.
— Huolisikohan kukaan minusta?
Matleena seisoi vavisten ja katsoi eteensä.
Sitten hän nosti katseensa ja loi lempeät silmänsä Juhanaan. Hänen äänensä värähti, kun hän lausui:
— Yhtä minä mielessä olen pitänyt, ja jos hän minulle olisi hyvä, niin en muuta pyytäisi.
Juhana katsoi häntä silmiin ja silloin hän käsitti kaiken, tiesi, että tuo tyttö oli sydämensä hänelle antanut. Sanomattoman suuri hellyys täytti hänen mielensä. Hän tiesi, kuinka paljon tuo nuori tyttö saisi kärsiä tunteensa tähden. Ja hänen tuli sääli sitä tuskaa, jonka hän oli pakotettu tuolle puhtaalle olennolle valmistamaan. Hän tahtoi jotain hyvää tehdä Matleenalle, ja hiljaa hän siveli tämän vaaleata tukkaa.
Näin he seisoivat illan ihanassa hämärässä vastatusten ja pyhä kunnioitus täytti Juhanan mielen tuon suuren luopumisen edessä, joka nuorta tyttöä odotti. Oliko hän kaiken kestävä, vai oliko hän vaipuva sen alle? Oliko hän jaksava elää sen jälkeen, kun hän saisi tietää, ettei hän onnea voisi omakseen saada? Ja Juhana tunsi, miten he kaksi olivat samaa kohtaloa varten luodut, miten heidän täytyi molempien jättää unelmat, joille ei ollut täyttymistä.
Mutta tyttö nosti hennot käsivartensa, nosti ne ujosti ja kietoi miehen kaulaan ja painoi päänsä itkien hänen povelleen. Hänen mielessään tuntui niin leppoiselta ja rauhalliselta.