Ja Juhana haasteli hänelle hiljaa:
— Pieni Matleena, huonosti on sinun tunteesi herännyt, kuu minut olet valikoinut! Murheellinen on minun mieleni siitä, että en sinua saata rakastaa, niinkuin sinä uneksit ja niinkuin sinä sen olisit ansainnut. Mutta kohtalo on sen niin sallinut.
— Enhän minä mitään pyydä, en mitään, sanoi Matleena, kun sinä vain olet minulle hyvä. Enhän ole koskaan uskaltanut toivoa sinua omakseni. Millä minä niin suuren onnen olisin ansainnut? Mutta anna minun sinua palvella ja anna minun nähdä se, että sinä tulet onnelliseksi. Ja jos minulta jotain vaadit, niin sano se, ja olkoon teko kuinka vaikea tahansa, niin tahdon sen täyttää.
— Enhän minä sinulta mitään vaadi, sanoi Juhana.
Näin he seisoivat eivätkä illan hämärässä kuulleet, kuinka joku ajoi kartanoa kohden. Ajaja kääntyi tallin nurkan takaa kartanolle. Kun hän molemmat aidan luona näki, niin hän huudahti tuskasta, huudahti kuin sydämeen ammuttu ja ratsasti pois.
— Kuka siellä oli? kysyi Juhana.
— Armollinen rouva siellä ratsasti ja kääntyi pois, sanoi Matleena, erottautuen Juhanan syleilystä.
Neuvottomana seisoi Juhana paikallaan. Katarina oli tullut häntä etsimään, oli tullut ehkä sydämensä suuressa ikävässä. Ja nyt hän oli lähtenyt pois.
Matleena oli mennyt karjapihaan ja ajoi edellään etsimäänsä lehmää. Hän sulki karjapihan salkoveräjän ja etsi silmillään Juhanaa, mutta tämä oli jo kadonnut.
Kun Matleena tuli tielle, näki hän etäällä Juhanan rientävän Poikon kartanoa kohden.