— Miksi pakeni hän minun luotani, ajatteli hän, ja miksi hän kartanoa kohden rientää? Miksi ei hän tahtonut enää minun luokseni jäädä? Hän sanoi, ettei hän minua rakasta, mutta hän lupasi olla minulle hyvä?
X.
Pakoon, pakoon, pois ihmisten ilmoilta!
Katarina riisui yltään komean puvun, johon hän oli verhoutunut mennessään Juhanan luo, ja otti nopeasti toisen, yksinkertaisemman.
Miksi jäisi hän enää tänne. Hän tahtoi mennä pois, sinne, missä ei kukaan häntä tuntisi, missä ei kenelläkään olisi mitään tekemistä hänen kanssaan.
Tällä lailla oli siis tuo mies leikkinyt hänen kanssaan. Hänelle oli tunnustanut rakkauttaan ja sitten mennyt suutelemaan tuota tyttöä. Kuinka hän saattoi sillä tavoin tehdä? Eikö tunne tuolle miehelle siis ollutkaan sen pyhempää?
Kun hän Poikon kartanosta loittoni, juoksi kettu tien poikitse. Metsäneläjä oli joutunut jalastaan kiinni ansaan, mutta oli siitä päässyt vapaaksi ja nyt vaivalloisesti pakeni.
Pesäänsä se pyrki parantamaan haavaansa. Metsänpedollakin oli pakopaikkansa, mutta minne hän olisi mennyt? Kaikkialla oli vihamielisiä ihmisiä, jotka hänen tuhoansa miettivät.
Kun hän Juhanaa ajatteli, niin kuuma suuttumuksen laine nousi hänen rinnastaan. Tuo mies, jolle hän kaiken pyhimmän itsessään oli antanut, oli raukkamaisesti voinut hänelle valehdella.
Mitä oli enää elämä hänelle, kun tämä viimeinenkin toivo oli kadonnut.