Kuinka hän oli sillä tavoin saattanut menetellä? Eihän hän sillä tavoin onnea tuottaisi Juhanalle, että valmistaisi hänelle surua.
Matleena olisi kaikesta valmis luopumaan, tehdäkseen Juhanan onnelliseksi. Eikö hänkin voisi tehdä samoin?
Jos Juhana rakasti tuota nuorta tyttöä, niin täytyi hänen väistyä.
Äskeisen syyttämisen sijaan heräsi Katarinassa voimakas syyllisyyden tunne. Juhanan rikkomus oli hänen mielestään niin pientä ja kalpeata sen rinnalla, mitä hän nyt oli tehnyt.
Hänhän oli tahtonut sitoa Juhanan yksin omaan itseensä. Eikö hän saisi puhutella niitä henkilöitä, joita hän tahtoisi, olla niiden seurassa, jotka hänelle olivat ystävällisiä ja tuottivat hänelle iloa.
Hän oli nuori ja kaipasi varmaankin iloisia ihmisiä. Kuinka väritöntä oli hänen, kärsineen naisen ilo sen ilon rinnalla, joka pulppuaa siinä ihmisessä, joka ei vielä ole tuntenut toiveittensa katoamista.
— Olen ollut lapsellinen, ajatteli Katarina. Minun täytyy palata, ennenkuin hän sen huomaa. Minunhan tulisi olla urhoollinen ja voimakas ja minä olenkin aivan kuin ajattelematon tytönletukka.
Tunteen suuri myrsky oli mennyt ohitse.
Katarina oli vaatinut Juhanalta, nyt hän vaati itseltään. Hän oli ollut heikko, nyt hän oli voimakas.
— Minun täytyy olla hänelle hyvä, ei muuta kuin hyvä. Kun hän kerran lähtee pois elämästäni — ja kuinka selvästi minä näen sen pian tapahtuvan — niin täytyy hänelle jäädä muisto, joka sanoo hänelle: hän oli kuitenkin se ihminen, joka minulle antoi enemmän kuin kukaan muu, antoi vaatimatta mitään. Sellainen minä tahdon hänelle olla. Hän on mies, hän voi vaatia. Minähän olen vain nainen ja minun täytyy antaa.