Hänen mielensä alkoi käydä kepeäksi — ja hän kääntyi.
— En tahdo hänelle sanoa mitään. Mutta kun hänet ensi kerran näen, niin astun hänen eteensä, katson suoraan ja hymyilen. Siitä hän on ymmärtävä, että iloitsen hänestä.
Hän käveli kotia kohden. Mutta väsymys sai hänessä vallan ja hänen täytyi istahtaa tien viereen.
Silloin hän kuuli tieltä askeleita. Hän katsoi ja tunsi jo etäältä
Juhanan.
Katarina olisi tahtonut paeta, miksi, sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt. Hän häpesi miestä, jolle hän oli surua tuottanut.
Kuinka pieneksi hän tunsi nyt itsensä tuon voimakkaan miehen edessä.
Mutta Juhana oli tuntenut tien poskessa istujan ja joudutti kulkuaan.
Jo tuli hän kohdalle ja pysähtyi.
Kauan seisoi hän siinä Katarinan edessä sanaakaan sanomatta.
Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.