Katarina peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Hän ei tietänyt, miksi hän itki. Hänen mielensä oli niin hyvä siitä, että Juhana oli häntä etsinyt, oli tullut hänen jäljestään, oli ollut levoton hänen tähtensä.
Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.
Vihdoin sanoi Juhana tukahutetulla äänellä:
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Katarina olisi tahtonut nousta ja sanoa, että kaikki syy oli hänen, ei Juhanan, mutta hän tunsi itsensä pelottavan uupuneeksi. Hän painoi vain päänsä syvemmälle, ja lempeinä ja kirvoittavina valuivat kyyneleet.
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, sanoi Juhana uudestaan. Minä olen tehnyt pahoin. Sinulla on täysi syy soimata minua, enkä minä voi millään itseäni puolustaa. Minä olen kärsinyt, kun näin sinun pakenevan. Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Hänen äänessään oli tuskaisa rukouksen sointu. Koko hänen ruumiinsa värisi.
Katarina kohotti kasvonsa ja sanoi:
— Ei minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa. Minähän olen ollut lapsellinen ja ajattelematon.
Kuinka lämpimästi hän rakasti tuota suurta lasta, joka tuossa hänen edessään seisoi ja uskoi, että rakkaus ihmisessä voi sammua niin vähästä.