Kun hän ei sanoja löytänyt, katsoi hän Juhanaan ja hymy, lempeä ja hellä, kirkasti hänen kasvonsa.
Juhana hengitti syvään ja hänen kalpeille kasvoilleen kohosi heleä puna. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, sillä hän tunsi, miten kiivaasti hänen ruumiinsa kaipasi sitä, että hän olisi tuon hennon olennon saanut sulkea syliinsä.
Katarina tunsi vaistomaisesti kaiken sen, mikä Juhanassa liikkui.
Hän nousi ja sanoi hymyillen:
— Minä olen ollut lapsellinen, mutta älkäämme enää puhuko siitä.
— Olen niin iloinen, kun sillä tavoin sanot, sanoi Juhana. En osaa selittää, mitä ajattelen, mutta sen tiedän, että maailmassa ei voi olla ketään, joka sinua enemmän rakastaisi kuin minä.
Hän nauroi ilosta, joka hänessä lainehti. Sitten hän jatkoi:
— Minä rakastan varmasti sinun vaatteitasikin enemmän kuin kukaan muu.
Tämä leikillinen lause pyyhkäisi viimeisenkin alakuloisuuden heistä kummastakin, aivan kuin tuuli taivaalla lakaisee pilviä.
— Älkäämme enää puhuko siitä mitään, sanoi Katarina. Menkäämme kotiin.