— Jos tahdot, niin lähden enkä ikinä enää tänne palaja.
— Miksi sitä tahtoisin. Eiköhän kohtalo ole meille armollinen ja kerran salli meidän yhteen tulla. Ja jos emme täällä tapaa toisiamme, niin tapaammehan tuolla ylhäällä. Minä kohdistan toivoni siihen, ja kun niin ajattelen, voin kantaa suruni helpommin.
He saapuivat kartanon edustalle. Kaikki oli hiljaista, sillä väki oli käynyt levolle, ja vain he kahden suvisen yön hämärässä tekivät toistensa kanssa sitä tilitystä, joka kahden ihmisen kohtalon ainiaaksi määrää.
— Olen kaivannut kerran saada nojata päätäni sinun olkaasi vasten ja uneksia elämän aamun tulleen, joka onnen päivää lupaa. Salli minun se tehdä ja sitten kulkekaamme rinnatusten, niinkuin kahden ihmisen tulee, joilla on vielä paljon elämässä odotettavaa.
Katarina painoi päänsä Juhanan rintaa vastaan, ja hiljaa Juhana sitä siveli.
— Minä tunnen, että tämä on ainoa onnen hetki, mikä meille on annettu, sanoi Juhana. Onnelliseksi sinä minut olet tehnyt, enkä minä taida taivasta kyllin paljon sen hyvyydestä ja armosta kiittää. Ja jos kohtalo niin kaiken säätää, että minun luotasi täytyy ainiaaksi lähteä, niin eläähän minussa muisto tästä lyhyestä ajasta.
— Luopua meidän täytyy onnestamme, jotta me sen täydellisesti omistaisimme, sanoi Katarina. Minä olen näinä aikoina kapinoinut taivasta vastaan, mutta nyt ymmärrän sen tarkoituksen. Kuinka olisin elämän arvoa voinut täydelleen tajuta, ellei minulle olisi annettu tätä hetkeä, jona sinun povellasi levätä saan; ja tyynenä lähden silloin, tietäen, että tämä suloinen hetki ei enää milloinkaan palaa.
— Anna minulle nyt kaikki, kaikki anteeksi.
— Mitä minä sinulle anteeksi antaisin? Rikkaaksi olet elämäni tehnyt ja siunaan sinua siitä. Vasta nyt minä olen ymmärtänyt, että suru on suurta ja pyhää.
Mitä on nuoren miehen mieli? Kirkasvetinen järvi, jota valkohiekkaiset rannat rajoittavat. Helposti nousee siinä laine ja heittää korkealle rannalle heleät helmensä. Kun päivä kehränsä nostaa taivaalle ja järven pinta on tyyni, silloin syvälle pohjaan katse tunkee ja siellä paljon näkee. Kaunis on sellainen järvi tyynenä, kun se kalvoonsa kuvastaa kaikkeuden, mutta kauniimpi on se vielä silloin, kun siinä laine nousee ja se tummana hohtaa. Hohtavan sininen on silloin järvi, ja se, joka sen rannalla seisoo, hän ihaillen sitä katselee, koska siinä kirkkaus ja kauneus on niin suuri, että se jalokiven hohteelta näyttää. Niin oikea mieskin vihassaan vasta kaiken sielunsa kauneudet ilmi saattaa ja hän tuo silloin täydelleen julki sen, mikä hänen sielussaan on parasta ja pyhintä, sillä eipä hän taida huonon asian puolesta taistella eikä hänen suuttumisessaan ole mitään alhaista.