Mutta kun järvi on ihmisten kulkutienä ollut ja kun siihen kaikki ovat tulleet itselleen saalista pyytämään, kun se on rannoilleen pyrkinyt luomaan kaislikkoa, ikäänkuin somistaakseen itseään, silloin sen pohja ei enää ole hopean hohtava eikä sen laine enää kirkas, ja kun se vihaan nousee, niin tumma on sen pinta ja laineet nostavat sen pohjasta kalvoon kaiken sen, minkä järvi oli tahtonut sinne salata ja ikuisiksi ajoiksi kätkeä. Niin koko mennyt aika tulee taas näkyviin. Ja kun myrsky on laannut, niin rumat ovat rannat ja paljon mädännyttä kaislaa on kokoontunut niille. Sellainen on keski-ikäisen miehen mieli. Paljon on hän ennättänyt kokea ja paljon on likaa ennättänyt kokoontua hänen sieluunsa.
Myrskyisä oli ollut Poikon kartanon herran elämä ja paljon oli hänen jälkeensä jäänyt tekoja, jotka häntä syyttivät, sillä eipä hän ollut armahtanut ketään eikä mitään silloin, kun hänen mielensä paloi päästä näyttämään voimaansa. Valtija hän tahtoi olla ja kaiken määrääjä. Kun hän huomasi, että hänen vaimonsa ei koskaan täydelleen taipunut hänen tahtoonsa, vaan aina eli hiljaisessa vastarinnassa, heräsi hänessä tuota naista kohtaan mieletön viha, joka oli sitä ankarampi, kun hän ei voinut antaa sille mitään varmaa syytä. Hän oli tahtonut taivuttaa tuon naisen omakseen, hän oli tahtonut hallita häntä niinkuin hän kaikkia muitakin hallitsi, ja kun hän ei sitä voinut, niin vihasi hän. Ja joka kerta, kun hän oli voimaansa näyttänyt tuon naisen suhteen, laajeni se juopa, joka oli syntynyt heidän välilleen, ja viimein oli auennut sellainen kuilu, että mikään silta ei sen yli vienyt.
Kun Katarina palasi taloon, kohtasi hän siellä miehensä. Kalpeaksi sävähti nuori vaimo, sillä hän pelkäsi miehensä kuulleen kaiken, mitä hän Juhanan kanssa oli puhunut. Ei hän omasta puolestaan mitään pelännyt, mutta armaansa puolesta.
Mutta kun ei vanha Gödike mitään haastanut, tunsi hän itsensä rauhalliseksi.
Ja vuoteellaan makasi Katarina ja kuunteli käkeä, jonka kukunta oli jo niin paljon alakuloisemmaksi tullut, koska juhannus jo oli mennyt ja suven suloisin aika kadonnut.
* * * * *
Käsi kolkutti Viljasten tuvan oveen, ääni hiljaa rukoili:
— Juhana, Juhana, avaa ovi!
Kun Juhana ensin kolkutuksen kuuli, niin ajatus mielettömällä ilolla sanoi:
— Hän ikävöi minua ja hän tulee minun luokseni.